29.3.2016

Pääsiäisen suru

Torstaina töiden jälkeen lähdin junalla viettämään pääsiäistä Kotkaan. Suunnitelmissa oli yleistä rentoilua, ruokaa, elokuvaa, todella rauhalliset meiningit siis.

Lauantai-ilta sai surullisen käänteen, kun somessa alkoi levitä järkyttäviä kuvia palavasta kotikirkostamme. Pidin kuvia ensiksi vitsinä - olihan pääsiäisen kokkoilta - mutta kohta uutiset varmistivat asian todeksi. Ihana, kaunis puukirkkomme tuhoutui täysin tuhopolton seurauksena. Viimeistään video, jossa palava kellotapuli hävisi taistelulle liekkejä vastaan ja romahti maahan, sai kyyneleet virtaamaan.

En itsekään tajunnut, kuinka tärkeä kirkko minulle oli, ennen kuin näin liekkien tuhot. 


Rakennus oli kaunis, vanha puukirkko, jonka penkit huokailivat muistoja menneestä. Yksinkertainen, vaaleansävyinen sali, joka ei krumeluureja kaivannut. Komeat urut parvella (luulin pienenä, että urut soivat kun niihin puhalletaan. Niissähän oli hurjan isoja pillejä!), kirkonkellojen soitto kantautui jokea pitkin. Kesällä jokivarren ihanan vehreä hautausmaa, joka talvella muuttui kynttilämereksi. Kirkon punainen katto ja kellotapuli hallitsivat jokivarsimaisemaa, kirkko oli ehkä kaupungin kaunein rakennus. Minulle ainakin.

En ole mitenkään erityisen uskonnollinen, vaan kuulun kirkkoon lähinnä perinteen vuoksi. Rippikoulu oli teiniaikojen huippujuttuja (se ensimmäinen oikea ehtoollinen viineineen kaikkineen: pahaltahan se punkku maistui ja öylätti takertui kurkkuun, mutta se aikuismainen olo!). Joulun yökirkko oli aina yleiseltä tunnelmaltaan ihana, sali täynnä joulumielisiä ihmisiä. Kirkkohäät oli aina haaveissa - ainakin tähän asti. Halusin mennä naimisiin omassa, tutussa kirkossani. Ei sillä, naimisiin en ihan heti ole menossa, mutta silti tuntuu kuin olisin joutunut luopumaan jostakin tärkeästä. Siitä pikkutytön ajatuksesta.


Jos itselleni, kirkon satunnaiselle vierailijalle, menetys oli näin kova paikka, voin ainoastaan kuvitella kuinka hirvittävältä tuntuu ihmisestä, joka on saanut paikasta jotain enemmän: rauhaa, työn, vastauksia kysymyksiin, lohtua. En sure ainoastaan omaa menetystäni, vaan myös kaikkien niiden, jotka kirkosta jotain tärkeää löysivät. Lohdutetaan, että menetetyn kirkon tilalle rakennetaan uusi, mikä on varmasti ihan totta. Se ei vain tule olemaan itselleni sama asia, koska samanlaista tunnesidettä uuteen ei varmasti muodostu. Tuntuu myös ikävältä, että en ollut paikalla hyvästelemässä kirkkoa, kun se paloi. Vielä torstaina vilkaisin ulos keittiön ikkunasta, noteeraamatta sen kummemmin kauempana näkyvää punaista kattoa, ennen kuin lähdin junalle. Nyt kattoa ei enää näy, vaikka kuinka katse sitä ihmeissään hakee.

Jos jotain hyvää tapahtumasta voi keksiä, se on yhteisöllisyyden esiinnouseminen ihan uudella tavalla. Menetys oli selvästi koko kaupungin yhteinen, ja yhdessä ihmiset sitä surevat ja haluavat päästä eteenpäin. On ollut hienoa nähdä somessa toistensa tukeminen, surun ymmärtäminen. 


Hassua, kuinka yksi rakennus voi olla niin tärkeä.

Ensi kertaan

x Laura


P.s. Kuvat täältä

22.3.2016

Viime aikoina

Heippa! Tässähän on alkanut kevätaurinkokin jo paistaa ja tiet sulaa siitä ku viimeksi oon kirjoitellut! Oon ollut niin omassa kuplassani tässä viime viikot, etten montaakaan ajatusta oo muistanut luoda tänne - nekin muutamat on olleet niin puolitehoiset, että oon jättänyt kirjoittamiset väliin. Toisaalta on kova hinku ja halu kirjoittaa, mutta toisaalta kunnollista asiaa taikka aikaa kirjoittamiselle ei kamalasti ole ollut. Mutta täällä sitä kyllä ollaan!

Good ol' huonolaatuinen peiliselfie :D
Kuvassa näkyy ikuisuuslainasta takaisin saatu ihana eläimellisyysjakku, 
jonka ostin muutama vuosi sitten Seppälästä 8 eurolla.

Nyt on jo maaliskuun loppupuolisko, vaikka justhan me oltiin Kaisulla vaihtamassa vuotta Tampereella! Mutta en valita yhtään, koska loppukeväästä on mahtavia juttuja tiedossa ja kesä on vaan parhautta. Tuntuu, että aika alkaa lisätä vauhtia sitä mukaa kun valo lisääntyy. Ehkä sitä itse aktivoituu valon myötä touhuamaan paljon enemmän, minkä takia aika tuntuu menevän nopeammin.

video

Oon niin onnellinen, että sisko houkutteli mut mukaansa telinevoimisteluun, sillä se on osoittautunut ihan huippujutuksi. Näin jälkeenpäin harmittaa, kun en teininä lähtenyt koskaan telinevoikkaan mukaan, vaikka sinne silloin houkuteltiinkin, koska se näyttää olevan ihan täysin mun juttuni. Tasapainoa, kehonhallintaa, venymistä, hyppyjä ja muita temppuja - viime treeneissä opin tekemään etuperinvoltin trampalta patjalle, jota en uskonut koskaan uskaltavani tehdä! Hehee, sisäinen 10-vee Laura on hyppelee riemusta. Tuossa videolla yritän kiivetä ylös montusta, mikä on yllättävän hankala tehdä edes jollakin tavalla tyylikkäästi! Meikän käsilläseisontaharjoittelu on päässyt ihan uusiin sfääreihin, ja nykyään oikeaan asentoon pääseminen onnistuu jo tosi hyvin. Nyt vain käsiin ja selkään lisää voimaa, jotta asennossa pysyisi mahdollisimman pitkään. Videolla siis pyörähdys käsilläseisonnasta kuperkeikkaan. Ja tietysti kaunis loppuhyppy...

Erään sunnuntaiaamun meikkileikin jälkeinen naama

Oon aktiivisempi muilla somekanavilla, joten sinne vain seurailemaan! Instasta ja Snapchatista löydyn nimellä @lauraellin. Snäppi on hieman petollinen meikälle, varsinkin aamuisin. En nimittäin päivällä muista niitä unenpöpperö-snäppejä, joten se on itsellekin aina mukava yllätys, mitä sinne onkaan ennen kofeiinipiikkiä höpötellyt. Yleensä ei sitten yhtään mitään järkevää! 

Ootteko te snäpissä? Kertokaa millä nimellä teidät löytää sieltä, niin käyn kytsimässä teidän kuvia ja videoita! Kivaa viikkoa tyypit! 


Ensi kertaan!

x Laura





4.3.2016

Nukku-Masaa ikävä

Terve vain! Tässä on hetki mennyt viime postauksesta, mutta eipä tuo haittaa! Arki on rullannut omalla painollaan, ja mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Viime viikkoina oon oikeastaan vain tehnyt töitä, treeneissä harjoitellut apinointia ja kärsinyt vähän unettomuudesta. Mistä lie johtuu, mutta noin reilun viikon verran oon saanut odotella tovin jos toisenkin unta iltaisin, ja kun uneen oon vihdoin päässyt, se on ollut melko katkonaista. Oon yleensä se tyyppi, jonka valot sammuu viimeistään kympiltä, joten nämä tuntien nukkumaanmeno-venymiset alkaa vähän näkyä. Huomaan lyhyiden yöunien vaikuttavan nopeasti mielialaan, kun väsymys painaa hermot kireälle ja saa olon nuutuneeksi. Onko teillä mitään keinoja, millä sen uni-Masan saisi houkuteltua taas käymään?


Onneksi me vetäydytään parhaiden tyttöjen kanssa viettämään mökkiviikonloppua, saunomaan pitkään, syömään hyvin (lue=paljon) ja öllöilemään ihan vaan kolmestaan. Pitkästä aikaa päästään sinne meidän omaan, ihanaan kuplaan, missä on aina niin kivaa. Saadaan höpöteltyä päivän polttavimmat aiheet läpi ja paranneltua maailmaa. Parasta. Jospas se unikin tulisi tyttöjen kainalossa vähän paremmin <3

Mutta mitäpä teille kuuluu? Onko siellä lomalaisia?


Ensi kertaan!

x Laura

P.s. Kuva täältä